keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Viipuri on takkikaupunki

Viipuriin tutustuminen alkaa kaupungin rautatieasemalta

Niin helppoa on mennä Viipuriin. Kun on vuosiviisumi, ostaa vaan junalipun netistä ja ei kun menoksi. Jos jää yöksi, niin hotellivaraus on hyvä olla olemassa. Suomen tulli tulee junaan ja katsoo, onko passit kunnossa. Junalippujen olemassa-olokin selviää virkailijoille jo passia lukemalla.

Viipurissa täytyy kulkea asemarakennuksen kautta ja näyttää passit sekä viisumit. Sen jälkeen aukeaa Viipuri kaikkine mahdollisuuksineen. Victorian aamupalalta tosin myöhästyttiin, eikä huonekaan ollut vielä luovutuskelpoinen. Respan palvelu oli kylmän asiallista, mutta saatiin sentään jättää matkalaukut säilytykseen.
Aamunäkymä Viipuriin 

Seuraavaksi poikettiin läheiseen kahvilaan. Niitä tuntuu tulevan kuin sieniä sateella. Moni mainostaa jo oven ulkopuolella, että meiltä löytyy listat suomeksi. Se on asiakaspalvelua, ja varmasti moni turisti tarttuu helpommin oven ripaan.

Kauppahalli on pakollinen kohde. Sen tarjonta on tsekattava. Aina kannattaa yrittää asiointia suomeksi, jota moni kauppias on opetellut ainakin muutaman sanan. Tosin ei paljoa mitään uskalla pysähtyä hypistelemään, kun heti yli-innokkaat kauppiaat ovat kimpussa. Varsinkin, jos kauppahalli on lähes tyhjä asiakkaista, ovat kauppiaat sitä valveutuneempia.

Mukaan tarttui nahkasormikkaat sekä alusvaatteita. Sormikkaat olivat niin hyvät, että toisetkin piti vielä myöhemmin käydä ostamassa. Ostin myös parit pellavaiset pussilakanat, jotka olivat edulliset. Olin pitkään katsellut niitä Suomesta. Ensi kerralla käyn ostamassa myös pellava-aluslakanat.

Karusellin takkikauppaan saimme tuttavalta kyydin. Se on paikka, jota ei voi jättää väliin. Olen ostanut sieltä yhden ihanan takin, ja ystäväni on löytänyt useammankin kauniin takin. En ole Suomesta löytänyt itselleni sopivaa villakangastakkia. Kuuluisa, itseoikeutettu takkikauppa Ajatarkin joutui lopettamaan Helsingissä.

Takkeja oli lähes joka lähtöön. Mistä löytäisin sen oman näköiseni vai löytäisinkö ollenkaan? Sovittelin yhtä jos toistakin takkia, ja ystävällinen myyjätär riensi apuun. Ei meillä ollut yhteistä kieltä, mutta ei se haitannut. Myyjä yritti etsiä minulle passelia takkia ja viimein se löytyikin. Hihat olivat vähän pitkät, mutta myyjä harsi ne sopivan pituisiksi. Tosin aion kyllä käydä sen työn vielä viimeistelemässä ompelijalla.
Tämän matkan takkisatoa
Aiemman matkan takkiostos

Ruokailimme Victoria-hotellin seisovassa pöydässä. Hinta ei päätä huimannut, mutta ei kyllä ruoan laatukaan. Aamupala on heillä selkeästi parempi kuin lounas. Illalla söimme Victorian näköalabaarissa, eikä sielläkään tarvitse toiste ruokailla.

Olimme varanneet jo etukäteen hoidot läheisestä kauneushoitolasta. Otimme molemmat puolentoista tunnin hieronnat ja jalkahoidon. Täytyy sanoa, että jalkahoidon tekijä oli viimeisen päälle ammattilainen ja hoiti työnsä antaumuksella. Hieronta oli rentouttava, mutta nyt ei sattunut paikan paras hieroja. No, ensi kerralla osaan pyytää häntä nimeltä.

Kauneushoitola on ihan luksuspaikka, palvelu on varsin hyvää. Tiskin takana oli minulle uusi nainen ja hän osasi jonkin verran suomea. Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole niitä kaupungin halvimpia paikkoja, mutta turistien palvelemiseen on panostettu.

Yövyimme Victoriassa. Hotelli on hyvällä paikalla ja siisti. Ehkä se on kaupungin kallein hotelli, mutta ei suomalaisittain kallis. Voi olla, että ensi kerralla kokeilemme jotain toista majoitusliikettä.

Toisena päivänä kävelimme kaupungilla ja katselimme paikkoja. Saimme vinkin pihvipaikasta. Ei kyllä ollut ruoassa valittamista. Täytyy ottaa etukäteen selvää, missä saa hyvää ruokaa. Sitä kyllä Viipurista löytyy.
Black Bull Bar

Black Bull Barin herkullinen ateria 

Uusi ostoskeskus, Cupus, on auennut 21. joulukuuta. Ehkä tehdään lähiaikoina tyttöjen reissu ja tsekataan ostoskeskus. Käydään samalla myös kauneushoitolassa hemmottelemassa itseämme. Hyvä ruokapaikka myös otetaan jo etukäteen selville – kiitos Facebookin Viipuri-ryhmien!

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2018/02/paivamatka-viipuriin.html


https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2017/03/viipuri-karjalaisten-kaupunki.html

lauantai 11. elokuuta 2018

Naantalista Kapellskäriin


Norrtälje-joen yli kulkeva silta

Hytteihin ei ollut varaa, nukuttiin laivan lattialla. Niin tekivät monet muutkin. Aamuyöllä paleli kyllä ihan hirveästi. Elettiin 1970-lukua. Tukholmaan piti päästä. Siellä asui sukulaisia Nackassa – kuten varmasti monella muullakin suomalaisella.

Olin saanut uudet farkut, mutta rahaa ei perheessä ollut kovin paljon. Siksi piti matkustaa Naantalista Kapellskäriin. Se oli halvempi reitti kuin Turusta Tukholmaan. Sitten mentiin bussilla Kapellskärin satamasta Tukholmaan.

Nyt tuntuu ihan absurdilta ajatuskin nukkua laivan yleisissä tiloissa lattialla. Päivälaivallekin otettiin hytti. Voi välillä käydä nukkumassa kauneusunet tai vain oikaista itsensä vaakatasoon.

Kun kerroin ystävilleni, että olemme menossa Ruotsiin, reittivalintani herätti ihmetystä. Naantalista. Ai? Lähteekö sieltä vielä laivoja? Lähtee. Reitti on edelleen edullinen, ja lipun hintaan kuuluu ruoka.

Lähdimme sukulaisporukalla päivälaivalla tädin ja hänen miehensä luo kyläilemään Norrtäljeen. Laivalla piti ensimmäisenä mennä tarkastamaan ruokatarjoilu – kuinkas muuten. Ruokailu oli alkanut jo ennen laivan lähtöä. Mitään lippuja ei meiltä kyselty, koska ruoka kuului matkan hintaan. Suurta kulinarista nautintoa emme kokeneet, mutta vatsat tulivat täyteen.

Aurinko paistoi, ja oli lämmintä. Vietimme aikaa kannella. Katselimme ihanaa Suomen saaristoa. Jossakin vaiheessa pelasimme lautapeliä, Dixitiä. Laiva pysähtyi Ahvenanmaalla Långnäsissä,  ja jonkin verran porukkaa poistui laivasta. Kun seuraava kattaus laivan ravintolassa alkoi, olimme jo jonossa. Ruoka oli hiukan parempaa kuin aamulla.

Norrtäljessä navigaattori ohjasti meidät oikealle reitille kohti sukulaisten kotia. Ajelimme hiekkateitä pitkin ja saavuimme juuri sinne, minne pitikin. Lämpimien halausten jälkeen pääsimme ruokapöytään.

Kuka on tutustunut Norrtäljeen? Jos onkin tullut joskus Kapellskärin satamaan, niin sieltä on vauhdilla pitänyt laskeutua kohti Tukholmaa. Minä halusin nyt vihdoinkin tehdä tuttavuutta Norrtäljen kanssa. 
Ruotsalaiset pikkukaupungit ovat ihania, eikä Norrtälje tee tähän sääntöön poikkeusta. Aah ja voih!

Luin netistä, että Norrtälje on entinen kaupunki ja nykyinen Norrtäljen kunnan keskustaajama. Se sijaitsee Upplannin maakunnassa Tukholman läänin pohjoisosassa. Tukholmaan on matkaa noin 70 km. Norrtälje on valittu Ruotsin viidenneksi kauneimmaksi kaupungiksi. Eikä suotta!

Kaupungin halkova Norrtälje-joki

Paikallinen hotelli?


Norrtälje on vanha kauppapaikka ja sen voi hyvin aistia kaupungilla kävellessään. On sitä ihanaa vanhaa, mihin Ruotsissa kaikkialla törmää. Kauppakadulla on pieniä putiikkeja. Vanhan tavaran kaupasta ostin muutaman valokuvan ja suomalaisen hopeakorun 1970-luvulta. Mikähän sen korun historia on? Olisiko tullut jonkun suomalaisen siirtolaisen mukana?

Koru linee kotoisin Turusta, kultasepät Salovaaran tuotantoa vuodelta 1976. Kivenä on viistehiottu savukvartsi. 


Ajelimme pitkin ja poikin kaupungin katuja. Katselimme ihania pieniä omakotitaloja. Olisi ollut kiva kolkuttaa oveen ja kysyä, saisiko tulla sisään. Miltähän siellä olisi näyttänyt ja olisiko tarjottu kahvia?
Naapurimaissa matkustaessa yleensä kokeilen, että osaavatko myyjät suomea. Ei tärpännyt. En kuullut missään puhuttavan suomea. Toista oli Nackassa, ainakin 1970-luvulla. Täti asui myöhemmin Ingarössä, ja sielläkin joku puhui kaupassa suomea.
Jos vaikka olisi koputtanut tähän oveen?
Kotiin palasimme iltalaivalla. Olimme ajoissa satamassa. Katselimme, kuinka laivan kitaan upposi rekka toisensa jälkeen. Kuinka paljon rekkoja mahtuu yhteen laivaan? Uskomatonta. Vihdoin tuli meidän vuoromme. Menimme ensin syömään ja jo kohta nukkumaan. Hytti oli varsin tilava ja siisti.
Aamulla olimme Naantalissa ja suunnistimme kohti kotia. Matka oli onnistunut ja laivamatka edullinen. Suosittelen! Otetaan uusiksi!


 

perjantai 2. helmikuuta 2018

Päivämatka Viipuriin


Viipurin karjalanpiirakka
Aamujunan ikkunoista näkyy vain mustaa. Miten se maahantulokaavake pitikään täyttää? No, se on helppo juttu. Ei tarvitse enää laskea rahojaan eikä miettiä arvoesineitään. Toista oli silloin ennen. Neuvostoaikaan piti laittaa ylös kellot, sormukset ja kamerat. Takaisin tullessa sama juttu, ja ne piti olla edelleen tallella. Kohta omat eväät on syöty, ja ei aikaakaan, kun jo ollaan Viipurissa.

Ensin meidät ohjataan asemarakennuksen syövereihin. Vain muutama ihminen on lähtenyt Suomesta perjantaina matkalle Viipuriin. Ei ole jonoja. Passit tarkastetaan, ei muuta. Sitten meidät lasketaan kaupungille kuin lehmät kesäiselle laitumelle.

Ihan ensimmäiseksi on mentävä vaihtamaan paikallista valuuttaa. Menemme hotelli Victorian viereiseen pankkiin rahan vaihtoon. Kaikki sujuu mallikkaasti. On hyvä lähteä jatkamaan matkaa, kun on ruplia pussissa.

Me naiset haluamme shoppailemaan, hypistelemään riepuja. Päätämme ensin suunnata katsastamaan Karusellin tarjonnan. Sen takkikauppa koukuttaa. Sieltä on löytynyt ennenkin kivoja takkeja. Taksilla vai kävellen? Mieshenkilö joukossamme ehdottaa kävelyä. No, me kävelemme. Loskaiset jalkakäytävät ovat aika raskaita kävellä. Matka ei ole pitkä, mutta siihen uppoaa arvokasta aikaa.

Karusellin takkikauppa ei petä nytkään. Ystävälle löytyy kiva ja edullinen takki kevääksi. Minulle ei löydy mitään tällä kertaa. Joskus on löytynyt. Kenkäkaupassa on alennusmyynnit, ja yhdet talvisaappaat lähtevät meidän matkaamme. Karusellin apteekista ostamme hevosrasvaa ystävän kolotuksiin. On ainakin jotain tuliaista matkassa.

Nälkä alkaa jo kurnimaan. Päätämme mennä Karusellin kahvilaan syömään. Siellä olemme ennenkin käyneet ja saaneet hyviä lettuja. Myyjä puhuu muutaman sanan suomea. Näytämme selkeitä ruokakuvia, ottaisimme tuon ja tuon. No, tänään ei tunnu juuri mitään niistä olevan tarjolla. Päädymme teehen ja lettuihin, jossa on kanapihvit sisällä. Ruoka on menettelevää.
Viipurin linnan sisäpihaa

Lähdemme kävellen kohti kaupungin keskustaa. Linnan kohdalla on pakko pysähtyä. Menemme linnan portista sisään. Remontin makua on siellä täällä, vaikka kai vain torni on virallisesti remontissa. Avaamme pari ovea ja astumme sisään kauppaan. Myöhemmin löydämme alueelta toisenkin kaupan. Kovin on hiljaista, ei mahda muistoesinekauppojen myynti olla kovin suurta tähän aikaan vuodesta. Linnan alue kuitenkin kiinnostaa, tänne täytyy tulla uudelle tutkimusmatkalle. Kesä olisi varmaan juuri sopiva aika tänne.

Linna kiinnostaa

Sillan jälkeen näemme kivan kahvilan, johon aiomme poiketa. ”Ei älkää menkö sinne”, lyöttäytyy vanha ukko seuraamme. Hänen mukaansa sen kahvilan kahvi on huonoa, ja lähellä olevan italiaisen kahvilan hyvää. Ukko puhuu suomea ja sanoo olevana eläkkeellä oleva opettaja. Hän pyytää meiltä 0,20 senttiä rahaa.

Tähän kahvilaan meidän oli tarkoitus poiketa; ensi kerralla sitten. 

Jatkamme matkaa. Näemme miehen suositteleman italiaisen kahvilan, mutta se ei meitä miellytä. Ehkä olisi pitänyt mennä siihen kahvilaan, joka oli heti sillan jälkeen? Toiseen kertaan. Kävelemme hiukan Krepostnaya-nimistä katua ylöspäin ja löydämme mieleisemme kahvilan.

Kahvilan myyjätär on ystävällinen. Teemme tilauksemme. Kokki ilmestyy oviaukkoon ja esittelee juuri paistamiaan keitinpiirakoita, joissa on sisällä perunaa ja lihaa. Ystäväni ottaa niitä. Hän ottaa myös juustopohjaisen keiton, josta erityisesti sanoi pitäneensä. Mieheni tilaa tapansa mukaan karjalanpiirakan. Minä otan elämäni isoimman pullan. Tarjoilija tuo pullan syöntiä varten haarukan ja veitsen. Kyllähän pullan niinkin voi syödä. Maistelemme toistemme annoksia, ja vaikka suurta kulinaarista kokemusta emme saaneetkaan, paikan tunnelma oli rento ja ystävällinen.
Katunäkymää matkan varrelta

Aika kuluu liian nopeasti. Varaamamme kauneushoidot odottavat. Tout a Fait -kauneushoitolan kanssa samassa rapussa on muutama kiva pieni kauppa. Suuntaan alusvaateliikkeeseen. Sinne käy maksuvälineenä vain paikallinen kahiseva. Viimeksi ostokseni jäivät puolitiehen, kun ruplia oli rajoitetusti. Palvelu on loistavaa, vaikka yhteiset sanat ovat vähissä. Mukaan tarttuu puuvillaisia paitoja, alushousuja ja yksi bambuyöpaita. Ihania! Pääasia on ehkä kuitenkin se, että ostotilanne on rauhallinen, ei mitään päälle käypää.

Elämän luxusta  Tout a Fait

Sitten kauneushoitolaan. Teetä vai kahvia? Teetä, kiitos. Odottelen vuoroani ja jutustelen ystävällisen englantia puhuvan työntekijän kanssa. Kohta minua haetaan hierottavaksi. Jokaisella hierojalla on oma kädenjälkensä. Jään kaipaamaan edellisen kerran hierojaa. Hän hieroi myös vatsan seudun. Hyvä oli kyllä tämäkin hieroja, ei pääse valittamaan. Seuraavana on vuorossa jalkahoito ja sitten manikyyri. Sitä voi hetken tuntea itsensä lähes kuninkaalliseksi.

Hoidot kestävät aika kauan. Harkitsemme sen jälkeen vielä kauppoihin menoa, mutta Espilän valot loistavat houkuttelevasti ja vetävät meidät sinne sisään. Emme pettyneet. Ruoka oli hyvää, ja tunnelma iloinen. Ystäväni tarjoama kuiva kuohuviini oli venäläistä ja erittäin onnistunutta. Kiitos hyvästä matkaseurasta ja kiitos jälleen rakas Viipuri.

Kiitos, Espilä!
Ei muuta kuin uusimaan viisumeja ja suunnittelemaan kesäretkeä Viipuriin. Monrepos-puisto kiinnostaa minua kovin. Tosin pelottaa, mitä siitä on enää jäljellä. Se on omin silmin nähtävä ja kameralla tallennettava. 

lauantai 6. tammikuuta 2018

Mitä kannattaa kerätä?


Lomonosovin Ruusu-kupit ja vallanpitäjämaatuskat
Toisen romu on toisen aarre. Siitä kannatta lähteä. Mistä on itse kiinnostunut? Jos rahaa ei ole kovin paljon, niin kannattaa kerätä sellaista, mikä on edullista. On tavaroita, jotka ovat tällä hetkellä edullisia. Tulevaisuudesta ei tiedä. Ehkä ne ovatkin sitten taas arvokkaita — kunnes taas eivät ole.

Olen seurannut jonkin verran käytettyjen korujen hintoja. Itku melkein on päässyt, kun joku on kertonut vieneensä perintökorut romukullan ostajalle. Onpa myyjä vielä kehunut, kuinka paljon hän sai koruistaan rahaa. Apua, älkää tehkö sellaista! Jos korujaan haluaa välttämättä myydä, niin suosittelen Facebookin vanhojen korujen -sivustoa. Jos sitä vaivaa ei halua nähdä, niin sitten kannattaa myydä korunsa jollekin vanhojen korujen kauppiaalle. Häneltä pitäisi saada enemmän rahaa kuin myymällä korunsa romukullaksi. Romukullaksi myymällä ei saa mitään kivistä eikä designista. Rahan saa yksinkertaisesti vain kullan tai hopean painon mukaan.
Helge Narsakan rintakoru vuodelta  1965
Helge Narsakan rintakoru vuodelta 1964

Korujen keräilijät arvostavat erityisesti suomalaisia 1950–1980 luvun hopeisia koruja. Kultaiset korut ovat huonommassa huudossa. Erityisesti sormukset ovat hyvin haluttuja. On yksi kategoria, joka on tosi aliarvostettu. Se on rintakorut. Niiden hinnat ovat alakantissa. Syykin lienee selvä. Kuka tänä päivänä käyttää rintakoruja? Minä. Minusta rintakorut olisivat oivallinen keräilykohde.

Venäjällä käydessä voi silmät pyöreinä ihmetellä Lomonosovin posliinin hintoja. Mitähän me niistä maksettiin Berjozka-aikaan? Ehkä yhtä paljon. Rupla oli silloin kovaa valuuttaa. Samoja astioita ovat suomalaisten kaapit väärällään, ja käyttämättöminä eli uutta vastaavassa kunnossa. Suomalainen haluaa tunkea kaikki astiat pesukoneeseen, mutta näitä käsinmaalattuja Lomonosoveja ei sinne kannata laittaa. Mitä niillä tekisi? Kuka niitä käyttää? Minä.
Nämä Lomonosovin Orvokki-kupit olen saanut ystävältä lahjana kauan sitten. 

Lomonosovin eläinfiguureja näkyy olevan paljon myynnissä, samoin tosin astioitakin. Lomonosovilla on kuitenkin oma kannattajajoukkonsa Suomessakin, ja hinnallaan kaikki menee. Harvinaisuudet on oma lukunsa.

Olen kuullut, että mistään ei saa niin edullisesti käytettyjä käsin solmittuja itämaisia mattoja kuin Suomesta. En tiedä tuon sanonnan paikkaansa pitävyyttä, mutta edullisia ne Suomessa ovat joka tapauksessa. Käytettyjen mattojen hinnat ovat vain murto-osa uuden maton hinnasta. Niille ei myöskään näytä helposti löytyvän ostajia. Hyvän maton löytää, jos perehtyy asiaan ja on valmis kulkemaan pitkiäkin matkoja. Kovin helposti en ostaisi käytettyä mattoa netin kautta. Kyllä se on omin silmin nähtävä.
Iranista Moudin kaupungin ympäristöstä tulevat  persialaiset Moud-matot. Niissä on medaljonki-kuvio. 


Mattoa kannattaa tutkia. Jos matto on likainen, tulee pesukustannus myyntihinnan päälle. Matossa voi olla vuosia vanhoja tahroja, ja niitä on aika mahdotonta saada pois. Hyvä puhdistuskeino tavanomaiseen likaan on odottaa puuterilunta ja viedä sitten matto pitemmäksi aikaa lumeen puhdistumaan. Hiekka voi olla mennyt nukan väliin niin, ettei imurointi auta. Silloin on varma keino puhaltaa paineilmalla. Hapsujen kulumisesta myös voi päätellä maton ikää. Tosin todella vanhat matot ovat uusia paljon arvokkaampia. Niistä ei tällainen maallikko tiedä yhtään mitään.
Kesämuisto-ryijy

Raanu Ison talon ainoa tytär. Isoäidilläni oli tapana kudotuttaa hartolaisella Anna-Liisa Rossilla omille aikuisille lapsilleen lahjaksi raanu. Rossi oli taitava kujoja. Hän kutoi alihankintana mm Selma Vuorelmalle. 


Ryijyt ovat kauan olleet halpoja, lähes ilmaisia. Kysyin sukulaismieheltä seinälläni olevasta ryijystä, paljonko hän olisi siitä valmis maksamaan. Vastaus oli: ”En mitään”. Mies oli aivan ihmeissään, kun kerroin paljonko pelkkä ryijypakkaus oli maksanut.

Itse olisin kiinnostunut kasviväreillä värjätyistä ryijyistä ja itse asiassa kaikenlaisista ryijyistä. Ryijyjä saa edelleen edullisesti, vaikka ilmassa on jo lisääntyvää arvostusta ryijyjä kohtaan. Arvostus tullee merkitsemään ajan kanssa myös hintojen nousua. Entäs sitten täkänät ja raanut?

Tällä hetkellä on ostajan markkinat. Antiikki lähes kautta linjan on edullista. Nyt on aika ostaa, ei myydä. Kuten ystäväni äiti sanoi: ”Aina paljon kanssa tulee toimeen”. Se on niin lohduttava lause meille keräilijöille.

Lomonosovin astioista Verkko lienee kaikkein tunnetuin. Tässä siitä uudempi versio kiinalaishenkisenä.



http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/12/ostaisinko-itamaisen-maton.html