Marraskuun musta Leningrad

Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja tai pitää päiväkirjaa vuosien varrella. En ole tehnyt kumpaakaan. Olen kuvannut ja oikein liimannutkin valokuvat albumeihin. On meinaan niitä albumeja sitten aika paljon. Onneksi yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvien viereen olen usein kirjoittanut hiukan tekstiä. Onpa siellä karkkipapereitakin ja muuta rekvisiittaa mukana. Yhdestä albumista selvisi, että ensimmäinen Leningradiin suuntautunut matkani ajoittui marraskuun loppuun vuonna 1977.

Olin ajatellut monen suomalaisen tavoin, että Neuvostoliittoon en mene. Karjalasta oli sukuni pakolla ajettu pois ja maat sekä mannut viety. Se saisi riittää. Hetkessä se ajatus kuitenkin muuttui. Ystäväni soitti minulle yhtenä päivänä töihin ja kysyi, lähtisinkö bussimatkalle Leningradiin. Sen enempää miettimättä kuulin vastaavani: kyllä.

Isä oli ihan kauhuissaan matkastani. Hän sanoi, että varmaan mummokin kääntyisi haudassaan. Muistan, kuinka pelkäsin rajalla. Kun tiukkailmeiset venäläiset tullivirkailijat astuivat autoon, tunsin hetkeni koittaneen. Jos he olisivat sanoneet, että suoraan Siperiaan, en olisi yhtään yllättynyt.

Leningrad rypi marraskuun räntäsateessa. Tähdet näkyivät taivaalla. Ei ollut mainosvaloja häiritsemässä pimeyttä. Tuntui niin erilaiselta kuin Suomessa siihen aikaan.

Naisten sukkahousuilla pystyi elämään herroiksi. Olin päättänyt etukäteen, etten myy mitään. Sitten kadulla tuli herrasmies vastaan ja halusi ostaa sukkahousut. Kun en pyytänyt niistä rahaa, halusi mies tarjota meille iltapalaa läheisessä ravitsemusliikkeessä.

En olisi itse tajunnut paikkaa ravintolaksi. Siellä oli monta pientä huonetta peräjälkeen ja löysimme yhdestä huoneesta meille sopivan pöydän. En tiedä, olivatko henkilökuntaa vai mitä, mutta miehillä oli punaiset nauhat käsivarressa. Siinä sitä sitten suomitytöt mussuttivat suklaakarkkeja ja ihmettelivät erilaista maailman menoa.

Päällimmäinen tunne oli: tänne uudelleen. Tulihan sitä sitten siellä käytyä, mutta nyt on ollut pitkä väli. Täytyisi ensi töikseen laittaa viisumihakemus vireille. Sen olen vasta katsonut, että passimme ovat voimassa vaaditun puolivuotta viisumin päättymisen jälkeen.

Pitää ostaa Pietarin kartta ja katsoa, missä on joskus käynyt. Ehkä voisi mennä samoihin paikkoihin uudelleen ja käydä vielä monessa uudessakin paikassa. Valokuvien otto houkuttaa kovasti ja tarinoiden liittäminen niihin sekä imperfektissä että preesensissä.