Mies ja auto

Vanhat autot ovat ihania – ainakin entisöityinä. Kun sellaisella ajelee, päät kääntyvät. Jos sen on omistaja itse vielä kunnostanut, niin aina parempi. Se on hatunnoston arvoinen teko.

Seppo ja Isuzu Bellett Kenkäverossa. Kuva: Joonas Koistinen 

Minun työtoverillani Seppo Liukkosella on sellainen aarre, Isuzu Bellett 1500, vuodelta 1967. Värikin on makee, punainen. Seppo on kunnostanut autonsa lähes kokonaan itse. Vain auton pohjatöistä ja maalauksesta Seppo teki vaihtokaupan kaverinsa kanssa. Vastapalveluksena Seppo kasasi kaverin vuosia osina olleen Tunturin.

Miksi juuri Isuzu Bellett? Siitä samasta syystä, kun haluamme esimerkiksi Arabian Pallo-kulhon. Siihen liittyy muistoja jostain menneisyydestä. Sepon naapurin isännällä oli ollut punainen Isuzu Bellett 1500. Kuinka hienoa sen kyytiin olikaan pikku-poikana päästä!

Sepon täytyi ostaa neljä Isuzu Bellettiä saadakseen niistä kasattua yhden toimivan auton. Ensimmäinen Sepon ostama Isuzu Bellett osoittautui läpeensä mädäksi. Toinen Isuzu oli osina ja loppujen lopuksi selvisi, ettei kolarissa olleessa autossa edes ovet menneet paikoilleen.

Sattumalta Seppo kuuli baarissa keskustelun, jossa viereisen pöydän mies kertoi omistavansa juuri Isuzu Bellett 1500 –auton. Mies oli hankkinut aikoinaan auton ja suunnitellut kunnostavansa sen eläkepäivinään, mutta totesi eläkkeellä olevankin niin kiire, ettei autoja ole ehtinyt rassaamaan.

Niinhän siinä kävi, että Seposta tuli kolmannen kerran Isuzu Bellettin omistaja. Tämä auto oli ehjä, mutta seissyt käyttämättömänä 15 vuotta. Joka paikka oli ihan jumissa, joten kyllä Sepolla on puuhaa autonsa kanssa riittänyt ja riittää edelleenkin.

Ihan helppoa ei ole ollut kaikkien tarvikkeiden ja osien hankkiminen. Melko mielenkiintoista on ollut esimerkiksi metsästää Isuzun penkkejä. Kun Seppo sen kolmannen Isuzunsa oli ostanut, autossa oli siinä vaiheessa toinen etupenkki sininen ja toinen punainen, mutta takapenkki musta. Saadakseen tarvitsemansa penkin Sepon oli ostettava jo neljäs Isuzu Bellett.

Jottei olisi liian yksinkertaista, niin saman vuoden Isuzu Belletteissä on sinistä, mustaa ja punaista sisustusta. Sitten mustia penkkejäkin on kolmella erilaisella ompeleella. Aika monta autoa piti käydä käydä katsomassa ennen kuin Seppokaan löysi samanlaiset penkit. Se oikea auto odotti ottajaansa Kalkkisten kanavan luona metsässä.

Auto kuin karkki. Kuva: Joonas Koistinen 

Sepon aarre, 1967-vuoden Isuzu Bellett 1500, ei ole mikään massatuote. Autoa on valmistettu alle 40 000 kappaletta Japanissa vuosina 1963 — 1973. Mielenkiintoista on, että Isuzu Bellettiä on Euroopan maista tuotu vain Suomeen. Australian jälkeen Suomi olikin suurin vientimaa. Bellettejä tuotiin meille 6400 kappaletta.

Sepon voi bongata Isuzu Bellettininsä kanssa Etelä-Savon alueelta mistä tahansa vanhojen autojen tapahtumasta tai jostain muualta, missä on hyvä ja iloinen meininki.

Isuzulla liikkuessa ei kannata olla kovin kiireinen. Kuva: Joonas Koistinen 

Nastola, maalla kaupungissa

Ristolan alue vuonna 2015

”Siellä ei oo mitään”, väittivät tytöt Facebookissa. ”Onks siellä ees kirppiksiä?”, kysyi toinen. On, Nastolassa on kirpputoreja.  Nastolassa on paljon muutakin. Nuoret vaan tahtovat kaupunkeihin, jotka eivät ole maalla. He tahtovat sinne, missä heidän mielestään on elämää ja tapahtuu kaikkea kivaa. Sinne, missä 17 m² luukusta pitää pulittaa 200 000 euroa ja auto jättää kadun varteen potkittavaksi.

Sitten niille nuorille tulee jälkikasvua ja mieleen muistuu Nastola. Ei muuten hassumpi paikka. Tosi kansainvälinen, missä on aina ollut tilaa hengittää. Täällä on vuosikymmenien ajan asustellut muitakin ihmisiä kuin paikalliset maajussit.

Salpausselän harjumetsä oli oivallinen paikka keuhkoparantolalle ja sellainen tänne perustettiin 1923.  Varmaan moni isäntä ja emäntäkin kävi jugendlinnan mahtavaa rakennusta ihmettelemässä. Sairaita ihmisiä tuli pitkin maata ja ehkä joku ihastui paikkaan ja tervehdyttyään jäi tänne vakituisesti asumaan. Myöhemmin rakennuksessa toimi kehitysvammaisten hoitokoti ja viimeiseksi 1990-luvulla pakolaiskeskus. Silloin viimeistään katukuva muuttui kansainväliseksi. Nytkin Lidlin kassa sanoi, että pitäisi osata arabiaa. Sitä kieltä puhuvia on täällä paljon. Tosin kuulee täällä ainakin persiaa, kurdia, ruotsia, thai kieltä ja venäjää.

Oman värinsä paikkakunnalle toi 1941 lähtien toiminut venäläisten sotavankien vankileiri. Leirin kirjoissa on ollut kaikkiaan uskomattomat 64188 venäläistä sotavankia. Terveet sotavangit työskentelivät maataloissa ja todennäköisesti jotkut ystävystyivät paikallisten kanssa. Monet vangit olivat huonokuntoisia, ja 1 055 venäläistä sotavankia on haudattu tänne. Heidän muistokseen on pystytetty kolmemetrinen ”Äiti maa” – patsas. Olen kuullut, että venäläiset olisivat halunneet paikalle paljon korkeamman patsaan, mutta sille ei annettu lupaa.

Uusi kansainvaellus Nastolaan alkoi 1960-luvun alussa. Silloin tämä paikka muuttui lopullisesti. Ensin perustettiin elementtitehdas keskelle ei mitään. Sinne minunkin isäni meni töihin. Vauhdilla tuli teollisuuslaitos toisensa perään. Työttömyysalueilta muutti ihmisiä saadakseen leveämmän elannon perheelleen.

Merkittävää suomalaista teollisuutta täältä edelleen löytyy, kuten esimerkiksi Wipak, Luhta, Raute, Novart, Uponor ja monta muuta elinvoimaista yritystä. Kuitenkin on myös edullista tyhjää teollisuustilaa ja uusia asukkaita odottavia asuntoja. Sillä 200 000 eurolla saa täältä jo melkoisen lukaalin vaikka järvinäköalalla. Autoakaan ei tarvitse jättää kadun varteen – voi ajaa vaikka omaan autotalliin.

Ruuhijärvi-laiva, kulki niin maalla kuin vedessäkin. Laiva ylitti Kumian kannaksen kiskoja pitkin laivamoottorin voimalla. Kuvaaja tuntematon. 

Helsinki on reilun tunnin ajomatkan päässä. Lahden keskustaan pyyhkäisee 10 minuutissa. Oikorataa pitkin hujahtaa alle tunnissa Lahdesta pääkaupungin sydämeen. Jos on liian vähän äksöniä, niin muutaman tunnin päässä on miljoonakaupunki, Pietari.

Tervetuloa Nastolaan – yrittämään ja asumaan. Vapaa-ajan voi viettää kesäisin esimerkiksi veneilemällä paikallisilla järvillä tai patikoimalla Lapakiston luonnonsuojelualueella. Unohtaa ei kannata myöskään Pajulahden Urheiluopiston monipuolista aktiviteettien tarjontaa. Houkuttelevaa on, että kanootilla pääsee täältä merelle asti. Kaksinkertaistetaan Nastolan väkiluku! Ai niin, eihän Nastolan kuntaa enää ole, on vain kaunis, elinvoimainen Lahden kaupunginosa – Nastola. 

Nastola, kirkonkylä ennen 1960-lukua, valok. Heikkilän Valokuvaamo

Loviisan Wanhat Talot

Tää on mun juttu – Loviisan Wanhat Talot. Aivan ihanaa, kun utelias ihminen pääsee toisten huusholleihin tarkastuskierrokselle. Ei vaineskaa, en minä mitään tarkastele - en ainakaan arvostellen. Ihastelen vaan ihan ympyräisenä. Vanhoissa taloissa on sellainen rauha, että itsekin täytyy rauhoittua kaiken sälän keskellä.

Kuninkaanlammen rauhaa huokuva olohuone. 

Miinusta on tietysti se, ettei jaksa avata kaikkia avoimia ovia. Kohteita on niin paljon, ettei niitä pysty kerralla kaikkia vastaanottamaan. Jalat puutuvat, ja pää on jo ihan turta kaikesta ihastelemisesta. Helmiä löytyy ja sitten niitäkin, jotka jättävät haileaksi.

Olin ollut tässä tapahtumassa edellisen kerran vuonna 2011, ja ihan luvattoman monta vuotta oli tämä ihanuus päässyt jäämään väliin. Vaan eipä enää jää, tänne on päästävä taas seuraavana vuosipäivänä. Nyt tuli käytyä pitkälti samoissa kohteissa kuin viisi vuotta sitten. Suosikiksi oli päässyt muotoutumaan Kuninkaanlampi ja Villa Aaltonen.

Ensi vuonna aion kiertää nuo tutuksi tulleet paikat kaukaa ja suunnata uusille urille. Minua kovasti kiinnostaisivat Strömforsin ruukin talot sekä Pernajan tarjonta. En ole tainnut kummassakaan paikassa edes käväistä.

Reissuun olimme lähteneet lämpimästi pukeutuneina. Se oli virhe. Yksi nainen sanoi Tuhannen tuskan kahvilan vessajonossa, että Loviisan Wanhojen Talojen -tapahtuman aikaan on aina helle. Tämä on pantava korvan taakse. Niin muuten oli myös 2011, hiki vaan virtasi koko ajan.

Iloisen yllätyksen koimme saapuessamme ravintola Loviisan Kappeliin. Edellisellä käynnillämme remontti tuskin oli alkanutkaan, ja paikka oli aivan hävityksen kauhistus -kunnossa. Mitä ihmettä näinä vuosina oli tapahtunutkaan? Ruma ankanpoikanen oli kuoriutunut loistonsa huippuun. Onnittelut!

Loviisan Ravintola Kappelin mennyttä maailmaa. 

Tapahtuman jälkeen olen tutkinut, miten pääsisin jo ennen ensi elokuun viimeistä viikonloppua Loviisaan. No, ainahan sinne pääsee. Voisi hyvin tutkistella taloja ulkoapäin ja ottaa valokuvia. Strömforsin ruukistakin voisi saada yleiskuvaa. Vähän lähemmäksikin näitä kohteita voisi päästä. Joulukuussa on pari viikonloppua, jolloin jotkut kodit avaavat yleisölle ovensa. Heinäkuun alussa on ruusuinen viikonloppu, ja silloin pääsee joidenkin pihoille. Ehkä joku avaa porttinsa myös puutarhapäivänä? Vai voisikohan Loviisaan muuttaa?

Villa Aaltosen seinässä on tämä hyvä teksti. 

Kulinaarisia makuelämyksiä en tänä vuonna kohdannut tässä tapahtumassa. Vatsan kyllä sai täyteen, mutta ehkä paremmalla onnella sitten ensi vuonna. Ai niin, eihän tämä tietysti ravintolapäivä olekaan.